Small Things One of the themes of the Seminary week in May was sin and grace. In my segment, I took up the story of the woman caught in adultery ( John 8 ). We followed the "journey" of sin from person to person and its transformation during the story. When we reached the part where Jesus bends down and writes something in the ground, I asked you to close your eyes for a moment and imagine the curvature of the back of the person bowing. Then I encouraged you to draw the imagined line in your notes. As a conclusion, I suggested that you continue working with the image on your own at home. The other day, I found Kristina’s drawing in my mailbox! Greetings, Lasse
PS Here is a text about small things:
What actually happened in between? Gospels and aching feet Egil Skallagrimsson, the Viking, plunges from one adventure to the next because of his fiery temperament, constantly fleeing from something or someone. Between the escapades, the narrator of the Viking sagas notes briefly: “… then he sailed to Iceland,” or “… and so they went to England.” The dangerous voyages across stormy seas are mentioned in passing, as though trivial. A modern reader would much rather hear what Egil and the crew experienced at sea—but that we are not allowed to know. Really, we ought to sail the route ourselves to get an inkling of how it must have been.
In the Gospels there is much walking. Christ, the Wanderer, and his small band appear unexpectedly among people—on a beach, on a road, or in the throng of the city. We know many of the scenes because they are in the Bible: powerful, dramatic images that have been handed down for centuries. The scenes often start with short sentences like “But Jesus went up on a mountain,” or “… and they came to Jericho.” The hike up the mountain surely took hours, and the journey to Jericho perhaps days, but it’s wrapped up in a single sentence. Have we ever asked ourselves what actually happened while they were still on the way?
Anyone who has walked long distances with others knows roughly what the experience is like. Someone asks: “How far do we have to go today?” There must be someone managing food and drink. Luggage has to be tidied. An experienced walker volunteers to carry another’s bag. One is restless, worrying of his sick mother he hasn’t seen for months. Another questions the whole undertaking and would rather stay behind. Feet ache, the sun blazes.
The Gospels tell us nothing of blisters on the feet or the pauses when the walkers drink fresh water from a stream. We read no funny stories, even though we know that in every group there’s at least one joker who keeps spirits up when people lose strength. They surely ate, perhaps fish? And what about lodging—did they sometimes sleep on the bare ground?
Virginia Woolf believes that reading a book alone is not enough to understand it. The reader must do more:
“… walk, chat, pick the withered petals of a rose, sleep. And suddenly… the book returns—but differently. It rises to the surface of consciousness as a whole, and the book as a whole is something different than the book in parts.”
The same is true with the Gospels. Before we may rush at the “gold pieces on the mount,” we should seek the journey ourselves, the uphill path, because surely it cannot just be about transport stretches?
Actually, we have no right to hear what was said on the mountaintop before we have experienced in our own bodies how blisters can hurt. Nor can we find out what happened at Jericho before we have warmed ourselves at fires on cold nights, and, slowly lulled by the endless stream of the companion’s witty stories, fallen asleep.
Christianity would never have opened people’s hearts if its messengers had marched into the villages as a steely-gazed storm troop with their new fantastical teaching . No—the motley crew knocking at the door had wondrous tales of their journey with their Master to tell. Their saga came from the fields, the roads, the mountains—from life itself.
Every teacher knows she reaches her students more easily if she not only speaks of Important Things, but also shows how to find the way to these things. And she reaches her listeners best when she can also tell how she herself walked the path, asked her own questions, and perhaps even lost the way - to find it again.
If we make the rush of waves, the song of birds, and the steps of the walkers audible within us, the first tones of a fifth Gospel can be heard.
De små detaljerna
Ett av majveckans teman var synden och nåden.
I mitt avsnitt utgick jag från berättelsen om äktenskapsbryterskan i Johannes 8. Vi följde syndens "vandring" från person till person och dess förvandling under berättelsens gång.
När vi kom till stället där Jesus böjer sig ner och skriver något i marken bad jag er stänga ögonen för ett ögonblick och föreställa er ryggens båge hos den nedböjde. Därefter uppmanade jag er rita linjen i era anteckningar.
Som avslutning föreslog jag att ni kan arbeta vidare med bilden på egen hand hemma.
Häromdagen låg Kristinas bild i min postlåda! Hälsningar, Lasse
Här följer en text om det som sker när inget sker:
Vad händer egentligen i mellanrummen? Evangelierna och värkande fötter
Vikingen Egil Skallagrimsson kastar sig från ett äventyr till ett annat eftersom han har ett hetsigt temperament och ständigt måste fly undan något eller någon. Mellan eskapaderna konstaterar berättaren i vikingasagorna kort: ”… sedan seglade han till Island” eller ”… och så for de till England”. De farliga resorna över stormiga vatten nämns i förbifarten, som en bagatell. En modern läsare skulle bra gärna höra vad Egil och besättningen upplevde till sjöss, men det får vi inte veta. Egentligen borde vi själva segla sträckan för att få en aning om hur det var.
I evangelierna vandras det mycket. Kristus, vandraren, och hans lilla följe dyker oväntat upp bland människorna – på stranden, på en väg, eller mitt i stadens vimmel. Vi känner igen många av scenerna, de står ju i Bibeln. Kraftfulla, dramatiska bilder som nedtecknats och förts vidare i århundraden. Scenerna börjar ofta med korta meningar som ”Jesus gick upp på berget”, eller ”… och de kom till Jeriko.” Bergsvandringen tog säkert timmar och resan till Jeriko kanske dagar, men de beskrivs med en enda mening. Har vi någonsin undrat vad som egentligen hände medan man fortfarande var på väg?
Den som vandrat långa sträckor tillsammans med andra vet ungefär hur det är. Någon frågar: ”Hur långt måste vi gå idag?” Det måste finnas någon som sörjer för mat och dryck. Utrustningen måste fås i ordning. En van vandrare ställer upp och bär en annans ryggsäck. Någon är orolig och tänker på sin sjuka mor som han inte sett på månader. En annan ifrågasätter hela färden och vill helst stanna hemma. Fötterna värker, solen bränner.
Evangelierna berättar ingenting om blåsor på fötterna eller pauser där vandrarna dricker friskt vatten ur en bäck. Vi får inte höra några roliga historier, trots att vi vill et att det alltid finns åtminstone en lustigkurre med i gruppen som håller modet uppe när krafterna sviker. De åt säkert också—kanske fisk? Och hur var det med nätterna – sov man ibland på bar mark?
Virginia Woolf menar att det inte räcker att läsa en bok för att förstå den. Läsaren måste göra mer:
”… promenera, småprata, plocka vissna blad från en ros, sova. Och plötsligt … kommer boken tillbaka, men annorlunda. Den stiger upp på medvetandets yta som en helhet, och boken i sin helhet är annorlunda än boken i etapper.”
Så är det också med evangelierna. Innan vi får kasta oss över guldkornen ”… på berget …” borde vi själva ge oss ut på vandring, söka stigen uppför sluttningen, ty det kan väl inte bara handla om transportsträckor? Vi har egentligen ingen rätt att höra vad som sagts på berget innan vi själva fått erfara hur blåsor kan göra ont. Vi kan heller inte veta vad som hände vid Jeriko innan vi sökt oss närmare elden under kalla nätter och – sakta vaggats till sömns av berättarens aldrig sinande ström av lustiga historier.
Kristendomen skulle aldrig ha öppnat människors hjärtan om dess budbärare som en buttert målmedveten trupp med stål i blicken,marscherat in i byarna med sin nya fantastiska lära. Nej, den brokiga skara som knackade på dörren hade underbara saker att berättels om sin vandring med din mästare Deras saga kom från fälten, vägarna, bergen – från livet självt.
Varje lärare vet att hon når sina elever lättare om hon inte bara talar om viktiga ting, utan också visar hur man hittar vägen till dem Och bäst når hon sina åhörare när hon också kan berätta hur hon själv vandrat, ställt sina egna frågor, måhända förlorat vägen emellanåt – för att hitta den igen.
När vi hör vågornas brus, fågelsången och vandringsstegen klinga inom oss, hörs redan tonerna av ett femte evangelium.
Pienet asiat
Yksi toukokuun kurssiviikon teemoista oli synti ja armo. Omassa osuudessani pohdin Johanneksen 8. luvun avioliiton rikkoneesta naisesta kertovaa tarinaa. Seurasimme synnin "matkaa" henkilöstä toiseen ja sen muodonmuutosta tarinan aikana. Kun pääsimme kohtaan, jossa Jeesus kumartuu ja kirjoittaa jotakin maahan, pyysin teitä sulkemaan silmät hetkeksi ja kuvittelemaan Jeesuksen selän kaaren. Sen jälkeen kehotin teitä piirtämään kaaren viivan muistiinpanoihinne. Lopuksi ehdotin, että jatkaisitte kuvan parissa itsenäisesti kotona. Eräänä päivänä postilaatikkooni tipahti Kristinan piirustus! Terveisin, Lasse
PS Tässä teksti pienistä asioista:
Evankeliumi ja kipeät jalat
Viikinki Egil Skallagrimsson on kiivas luonteeltaan. Siksi hän joutuu aina pakenemaan jotakin, ja hän ajautuu seikkailusta toiseen. Tapahtumien lomassa saagan kertoja toteaa lyhyesti: "...sitten hän meni Islantiin" tai "... tämän jälkeen he purjehtivat Englantiin". Vaaralliset merimatkat kuitataan ohimennen, pikkujuttuina. Moderni lukija haluaisi kovasti kuulla mitä Egil ja hänen miehistönsä kokivat merellä, mutta sitä saaga ei meille paljasta. Meidän tulisi oikeastaan itse purjehtia matkat, jotta saisimme kuvan siitä, minkälaista siellä oli.
Evankeliumeissa vaelletaan paljon. Kristus, vaeltaja, ja hänen pieni joukkonsa ilmestyvät yllättäen ihmisten ilmoille - rannalla, kadulla, kaupungin vilinässä. Tunnemme nämä tapahtumat, Raamatustahan ne on luettavissa, ja vahvat, dramaattiset kuvaukset on kirjoitettu muistiin, meidän luettavaksemme vuosisatojen jälkeenkin. Tapahtumat alkavat usein lyhyillä johdannoilla, kuten "Jeesus nousi vuorelle" tai "...ja he saapuivat Jerikoon". Vuorelle nouseminen kesti varmaan tunteja ja matka Jerikoon kenties päiviä, mutta ne kuitataan lyhyellä maininnalla. Olemmeko koskaan itseltämme kysyneet, mitä matkalla oikeastaan tapahtui?
Joka on patikoinut pitkiä matkoja toisten kanssa tietää suurin piirtein mitä tapahtuu. Joku kysyy: Onko matka kovin pitkä? Toinen tarjoutuu kantamaan toisen reppua. Joku ottaa huolehtiakseen muonasta ja juomasta. Joku on levoton, ja ajattelee omaa sairasta äitiään, jota ei ole aikoihin tavannut. Toinen kyseenalaistaa hankkeen ja haluaisi mieluummin luopua koko matkasta. Jalat ovat kipeät, aurinko polttaa.
Evankeliumit eivät kerro mitään rakkuloista jaloissa tai tauoista, jolloin väsynyt vaeltaja saa purosta raikasta vettä juodakseen lintujen laulaessa puissa. Emme kuule yhdestäkään hauskasta kaskusta, vaikka tiedämme, että patikkaryhmästä aina löytyy vitsiniekka, joka kaskuillaan pitää ryhmän henkeä yllä voimien hiipuessa. Varmasti siellä myöskin syötiin. Kalaa, ehkä? Ja miten oli yöpymisen kanssa, nukuttiinko paljaalla tantereella?
Virginia Woolf sanoi, ettei pelkkä kirjan lukeminen riitä sen omaksumiseen. Lukijan on tehtävä enemmän:
"...hänen tulee kävellä, rupatella, poimia kuihtuneen ruusun lehtiä, nukkua. Ja yhtäkkiä...kirja palaa takaisin, mutta muuntuneena. Se nousee tietoisuuden pintaan kokonaisena, ja kirja kokonaisuutena on jotain muuta kuin kirja etappeina".
Näin on myös evankeliumien kanssa. Ennenkuin lähestymme "vuorenhuipun" salaisuuksia meidän tulisi itse lähteä kiipeämään rinnettä, sillä eihän voi olla kyse pelkästä siirtymästä paikasta toiseen? Oikeastaan meillä ei ole oikeutta edes kuulla, mitä ylhäällä sanotaan, ennenkuin olemme omakohtaisesti kokeneet miten jalat voivat kipeytyä rasittavassa nousussa. Eikä meidän myöskään pitäisi tulla osallisiksi Jerikon tapahtumiin, ellemme ole ensin kylmässä yössä lämmitelleet nuotion loimussa ja nukahtaneet vitsinkertojan juttujen loputtomaan virtaan.
Ei kristinusko olisi ikinä avannut ihmisten sydämiä, jos sen lähettiläät olisivat rautaisena, kiilusilmäisenä joukkona marssineet kyliin fantastisen uuden oppinsa kanssa. Ei, oveen koputtava, kirjava joukko saattoi kertoa ihmisille monesta ihmeellisestä asiasta vaelluksestaan mestarinsa kanssa. Heidän saagansa tuli pelloilta, maanteiltä, vuorilta - itse elämältä.
Jokainen opettaja tietää saavuttavansa oppilaansa helpommin, kun hän ei puhu yksinomaan Tärkeistä Asioista, vaan myös kertoo miten niiden luo pääsee. Ja parhaimmin hän tavoittaa kuulijansa kun hän myös pystyy kertomaan kuinka hän itse kulki saman tien, ehkä joutui eksyksiin - ja löysi sen uudelleen.
Kun annamme laineiden liplatuksen, linnunlaulun ja vaeltajien askelten äänten kaikua meissä, alkavat viidennen evankeliumin ensimmäiset sävelet kaikua meissäkin.